Mika Palo oli suunnitellut meille mielenkiintoisen tutustumismatkan Alentejon kulttuuriin ja luontoon sekä opetuksen ja kaivostoiminnan historiaan. Opimme näistä meille aikaisemmin tuntemattomista asioista tosi paljon.
Ensimmäinen aamupäivä kului bussissa istuen. Klo 12 olimme perillä Castro Verdessä, jossa vierailimme ensimmäiseksi alueen musiikkiperinteelle omistetussa, vuonna 2021 avatussa kulttuurikeskuksessa (Centro de Artes e da Viola Campaniça). Siellä opetetaan rakentamaan ja soittamaan viola campaniçaa, eräänlaista kantrikitaraa. Tämä musiikin laji oli katoavaa kansanperinnettä 1980-luvulla, mutta se on saatu elvytettyä. Saimme kuulla campaniçan historiasta ja kuulimme sen soittoa. Kuuntelimme myös cante alentejanoa, maalaiselämästä peräisin olevaa miesten kuorolaulua, joka on UNESCOn aineetonta maailmanperintöä.
Tutustuimme kitaratyöpajaan, ja meille demonstroitiin campaniçan teon eri vaiheita. Instrumentti ei synny ihan hetkessä. Suurin osa oppilaista rakentaa kitaraa kaksi tuntia kerrallaan kaksi kertaa viikossa. Tällä työmäärällä syyskuussa aloitettu instrumentti on kesäkuussa valmis.
Runsaan ja maittavan perinneruokia sisältäneen lounaan jälkeen kävimme tuulimyllyssä.
Päivän viimeinen kohde oli Museu da Lucerna, v 2004 perustettu pieni lamppumuseo, jossa oli Santa Barbaran kirkon luota v 1994 löytyneitä pieniä Rooman vallan aikaisia öljylamppuja. Kirkko rakennettiin aikanaan roomalaisen temppelin paikalle. Lamppuja löytyi kymmenisen tuhatta ja ehjiäkin 2000. Niiden arveltiin olleen jonkinlaisia uhrilahjoja jumalille, samaan tapaan kuin nykyään kynttilät. Lamput ovat peräisin 1.–3. vuosisadalta jKr. On löydetty 15 erilaista merkkiä eli valmistajaa Pohjois-Afrikasta, Ranskasta, Italiasta ja Espanjasta. Lampuissa on erilaisia koristeita: Jumalia, eläimiä, ym. Lampun sisään kaadetaan oliiviöljyä ja sen sisään menevä lanka sytytetään. Moni meistä osti myymälästä pienen lampun kotiin vietäväksi.
Saavuimme ajoissa hotelli Estevaan, joka oli siisti ja mukava. Monet aprikoivat,
jaksavatko syödä illallista runsaan lounaan jälkeen, mutta kyllä vain herkulliset
perinneruoat katosivat parempiin suihin. Saimme nukkua pitkän yön, koska lähdimme
liikkeelle vasta klo 9.30.
Toisen päivän ensimmäinen kohde oli Vale Gonçalinhon ympäristökasvatuskeskus
(Centro de Educação Ambiental do Vale Gonçalinho). LPN (Liga para a Protecção da
Natureza) osti entistä maatalousmaata, aluksi ilveksen suojeluun, mutta myöhemmin
lähes sukupuuttoon metsästetyt trapit ovat olleet suojelun pääkohde.
Ympäristökasvatuskeskus perustettiin v 2000, ja se tekee yhteistyötä maanviljelijöiden
ja koulujen kanssa. V 2014 aromainen alue sai UNESCOn biosfäärireservin statuksen.
Meille esiteltiin alueella löytyviä lintuja ja nisäkkäitä kuvin sekä luu- ja höyhennäyttein.
Tarkempi kuvaus saatiin isosta trapista, joka on tosi iso lintu – ja kaunis.
Keskuksella on useita eripituisia luontoreittejä, joita voi kulkea itsekseen tai
opastettuna. Keskuksesta vuokrataan kiikareita ja audiovideoita. Keväällä maisemat
ovat satumaisen kauniita, kun kukat kukkivat ja kaikki on vihreää. Linnut laulavat
kilpaa. Tämä onkin ornitologien ja valokuvaajien luvattu paikka, mutta kannattaa
mennä maaliskuun puolenvälin ja huhtikuun välisenä aikana.
Almeirimin kylässä on pieni koulumuseo (A minha escola – Nùcleo de Almeirim), jossa myös
poikkesimme. Kylässä oli paljon väkeä ja lapsia 1960-luvulle asti, jolloin maatalouden
koneellistuminen aiheutti maatyöntekijöiden massatyöttömyyden ja ihmisten oli muutettava
pois. Tänä päivänä kylässä on enää vajaat 30 asukasta, ja niinpä koulustakin tuli museo vuonna
- Vuonna 1956 pojille tuli 4-vuotinen oppivelvollisuus ja tytöille 1960. Siihen aikaan,
Salazarin diktatuurin aikana, luokkahuoneessa oli Salazarin kuva ja krusifiksi. Aamu aloitettiin
kansallislaululla, ja kuri oli kova. Oppaan kädessä on kurin pitoon käytetty puuesine.
Ryhmämme kuunteli tarkkaavaisena ja kuuliaisena historian esittely.
Viimeinen kohteemme oli kaivosmuseo (Minas de Aljustrel). Kaivos oli saanut alkunsa jo 5000 v
sitten kuparikaivoksena. Rooman valtakunnan aikana kaivostoiminta laajeni; siltä ajalta on
säilynyt pieniä kaivostunneleita, sillä roomalaiset käyttivät lapsia työvoimana. Sen jälkeen
kaivos oli unohduksissa ja käyttämättä 1000 vuotta, vuoteen 1848 asti. Kaivostoiminnalla oli
aikojen kuluessa monia vaiheita ja omistajia. Tänä päivänä kaivoksen omistaa portugalilainen
yhtiö Almina, jolla on toista tuhatta työntekijää. Pääasialliset malmit ovat kupari, sinkki ja
rauta.
Suurempi osa meistä uskalsi lähteä kaivostunneleita kiertämään. Laskeuduimme hissillä 30 m
syvyyteen. Varsinainen kaivostoiminta ulottui 400 metriin asti, joten kovin syvällä emme olleet.
Opas kertoi kaivoksen historiasta, työoloista ja työtavoista eri aikoina.
Kotimatkalla Mika Palo tenttasi meitä ja sanoi, että olimme jotain oppineetkin matkan aikana.
Me osallistujat totesimme, että matka oli ylittänyt ennakko-odotuksemme. Matkaohjelmassa kohteet olivat ennakkoon vaikuttaneet melko vaatimattomilta, mutta lopulta kaikki
osoittautuivat erittäin mielenkiintoisiksi. Matkailu avartaa ja opettaa!
-Terttu Katila